Täällä on osa runomatkaa, jonka aktivoi hyvän ystävän kuolema 8.8.1993. Hänen sielunsa kulki lävitseni ja tapahtuma nosti pintaan muistumia, tunnelmia joita kannan sisälläni. Se on yksi pysähtymisen kohta tapahtumien sarjassa jota kutsuin silloin kuoleman-kierteeksi. Sarja ystävien kuolemia jotka lähenivät, yhä läheisempi ystävä lähti valon maailmaan tavalla tai toisella. Kunnes eräänä päivänä sisästäni kumpusi varma tieto, tunne. Minä olisin se viimeinen päätepiste. Niin se tapahtui alkukeväästä 1995, valo ilmestyi ympärilleni. Sieluni vaihtui kapasiteetiltaan hyvin erilaiseen. Se muutti elämääni voimakkaasti.

MUSTUMA

Osa I

KAIPUU
                metsän muistan
                  varjot puiden
                              vuoren
                                   kohoavan
                  meren
                             rannan sen
                 jotain unohdin


Sirpale

Putoan
kaareutuvaan
kobolttiin
pilvien kädet
valkoinen höyhen
rantahiekalla

kivensiru kengässä
hiertää

         Minkä värinen on sielu?

linnun lailla vapaana
kynnet repivät
valkoiset sulat

puolukan lehdet lainehtivat
tuuli liikuttelee herneen kukkia
violetin värisiä

kaivan ruokokynälläni
hiekan seasta itseäni
punaisen graniitin palasta.


Malkuth

Hylättynä
en tiedä kuka olen
tässä kehossa
kuulen sydämeni äänen
aaltojen lyövän rantaan
unohdus raskauttaa jäseneni
tekee hitaaksi ajatusteni juoksun
sumenen.

Olen kadottanut itseni
tähän kehoon
elämieni summa
vai sattuma, pilkkuvirhe
jumalaisen järjestyksen
laskennallinen poikkeama.