Täällä on osa runomatkaa, jonka aktivoi hyvän ystävän kuolema 8.8.1993. Hänen sielunsa kulki lävitseni ja tapahtuma nosti pintaan muistumia, tunnelmia joita kannan sisälläni. Se on yksi pysähtymisen kohta tapahtumien sarjassa jota kutsuin silloin kuoleman-kierteeksi. Sarja ystävien kuolemia jotka lähenivät, yhä läheisempi ystävä lähti valon maailmaan tavalla tai toisella. Kunnes eräänä päivänä sisästäni kumpusi varma tieto, tunne. Minä olisin se viimeinen päätepiste. Niin se tapahtui alkukeväästä 1995, valo ilmestyi ympärilleni. Sieluni vaihtui kapasiteetiltaan hyvin erilaiseen. Se muutti elämääni voimakkaasti.
MUSTUMA
Osa I
KAIPUU
metsän muistan
varjot puiden
vuoren
kohoavan
meren
rannan sen
jotain unohdin
Sirpale
Putoan
kaareutuvaan
kobolttiin
pilvien kädet
valkoinen höyhen
rantahiekalla
kivensiru kengässä
hiertää
Minkä värinen on sielu?
linnun lailla vapaana
kynnet repivät
valkoiset sulat
puolukan lehdet lainehtivat
tuuli liikuttelee herneen kukkia
violetin värisiä
kaivan ruokokynälläni
hiekan seasta itseäni
punaisen graniitin palasta.
Malkuth
Hylättynä
en tiedä kuka olen
tässä kehossa
kuulen sydämeni äänen
aaltojen lyövän rantaan
unohdus raskauttaa jäseneni
tekee hitaaksi ajatusteni juoksun
sumenen.
Olen kadottanut itseni
tähän kehoon
elämieni summa
vai sattuma, pilkkuvirhe
jumalaisen järjestyksen
laskennallinen poikkeama.
Mustuma
Laskeuduin
todellisesta kodistani
tänne unohduksen maailmaan
maiseen majaan
matkaan pimeyden valtakunnassa
rakkauden reunalla
vajoavassa laivassa.
Nukun
Mantelisilmät
hopeinen iho
sisäkkäin asettuvat maailmat
tähtilaivat
avaruus kohisee
huone valottuu
pitkä jono esi-isien
jalanjäljet rantahiekalla
etydi kaukaisuudesta
kulkee ohitseni
hetken luulin
tunnenko sinut
mikä on tämä paikka?
saavutko herättämään minua
jonka koti on kadoksissa.
Poskellasi uivat hiljaiset laivat
Kuivunut kyynelmeri
kaaressa elottomassa
kiteytynyt suola
purjeissa sammuneissa
sanoit;
olen meri
sen aallot
sen liikunto
ainainen
olen meri
sen syvyys
sen salaisuus
ikuinen
olen meri
sen rauha
sen äänettömyys
loputon
olen meri
sen syvyyteen
alle sen pinnan
hiljaisuuteen tummaan
oi laskeudu
myrskyn silmästä lepoon
loputtomaan
sen syleilyyn
valoisaan.
(Meditoija "laskeutuu" valvetajunnasta,
valvetajunnan tilasta täysin tietoisena unitilan,
syvän unen-tajunnan tilan "läpi" eli tajunnan keskus
siirtyy kohden Hengen-keskusta eli Todellista Sydäntä
eli Sydämen salaisuutta. Kunnes eräänä päivänä
alitajunta on täysin puhdistunut eli kirkastunut vanhasta
karmasta, jonka ei-tietoinen toiminta eli tietämättömyys
on saanut aikaiseksi. Olemme vajonneet unohduksen-tilaan.
Osittunut tajunta valaistuu Yhdeksi toimivaksi Aurinko-Sammoksi.)
Espanja, Cuenca, 1999. J.M.
Laulu
Hyräilet
ilmojen läpi
ääni lävistää olevaisen
värähtelet kaikkialla
elämä uudistuu
kohtaaminen
liikkeet sulautuvat yhdeksi
liikahdan vesi aaltoilee
jalka tuntee veden
olen vielä kaukana
tartun virtauksiin varpaillani
kuljen syvemmälle
ikuinen pimeys
tumma paine korvissani
katson pohjalta
auringon kohtaaminen
kalan kita
sisälmykset kädessäsi
luet niistä
kuvat piirtyvät rantakallioon
kun tulen uudelleen
ymmärrän niiden äänteet
kuin laulu jonka hyräilit
siinä metsässä.
Rituaali unohdukseen
Tuijotan
kädessäni haukan kallo
yksinäisyys kalvaa
kallossa kuivunut nahka
tuulee
tulet mielessäni
kysyt uudestaan sitä samaa
viima tarttuu luihini
miksi tulit lennä pois
kauas etten näe hahmoasi
kuule siipiesi iskuja
ääntäsi olin unohtanut
tahdon unohtaa
älä kysy
puut taipuvat
suljen silmät kädessäni sulka
heitän sen annan tuulen viedä
en kysy miksi lähdet
ja tulet aina uudelleen.
Musta lintu
Liekit tuli
Rupeaa keho vapisemaan
lailla lehtien syksyisten
jälkeen sateen
jäisen
iskee siivet mustat
pohjalle vatsan
aallot raskaat
laskeutuu
uusi hiljaisuus
maku maatumisen
palaneen puun tuoksu
selkään sen
hapertuneen puun voimattomuuden
puu vuotava
valuu savuna taivaisiin
kuusen latvasta
meri pimeä
kaukana kajastus uusi
välähdys
hymy
asetun kotkan nokkaan
kotkani kaarnaselkä
se humahtaa läpi avaruuden
lailla tähtien välkkyvien.
Hymy
Soudan virran yli
aikani on täysi
rakkaani
oletko vastassa minua
siellä
pihka valuu kyljistä puiden
aurinko väreilee
hiustesi latvoissa
kuparinpunaisena
taivaan helmat kietovat
vartesi jäntevän
sylisi kantaa katajanmarjoja
olet levittänyt kanervamaton
kotipuuni
alle.
Hengen kosketus
Sukellan vihreän sekaan
aistin keveyden
lennän läpi oksastojen
tuoksujen maailma
imen itseeni varmuutta
oleilen puiden ytimissä
saaden niiltä energiaa
voiman kasvaessa
hämärän laskeutuessa suljen silmäni
kuuntelen pimeyden
vankkumatonta olemusta
auringon noustessa
uudistunut mieleni avautuu
sulautuen tuulen virtoihin
voidakseen liukua
keveämmin tunteessa
annan ilmojen kuljetella
itseäni vapaammin.
Kalevan honka
Sanoi sanan sanoi kaksi
korpikieltä kielenkannoilta kalautti
silmäni mun suolinarulla suljetut
kannen alla makaa
olevaisen keskisessä
kivipaaden päässä toisessa
kannan päässä puisessa
puun otsassa ontossa
savikäsin savetussa
muurattu maan ainehilla
mullalla maan punasella
sisältäpäin käsin kätevin
sydämen syrjällä
selkäpuolta toista
vatsapuolta kolmatta
kannan kautta neljättä
neljä puolta kantavaa
kautta olevaisen ja olemattoman
läpi menneen ja tulevan
kannat kaikki olleet ja olemattomat
otsanpaadessa oudossa
kämmenessä kummassa
silmissä syvissä
näet menneet ja tulevat
kallonkupissa molemmat
sanoi sanan sanoi kaksi
kallion selälle seisahtunut.
UNOHDUS
sinä yönä
näin unta
menneet puhuivat
poltetun maan
Kytö
Sormenpäät kytevät
tukahdetulla tulella
sydän asettuu
kirjainten syrjälle
korppi
katsoo
minua
nokasta
kuusen
muistatko?
se kysyy
menneet palaavat takaisin
hiljaisella liekillä
muistot lepattavat
muistumat vilistävät silmissä
eivät kaikki palaneet tuhkaksi
rauta sulaa
sisässä maan
musta palaa
yöt sortuvat
veitset ruostuvat
mikä on tämä pimeys
jossa tornit kaatuvat
talot tyhjenevät
eikä mitään jää
suonet siniset juoksevat
muste virtaa
öisten kirjoitusten
viivat risteilevät kuin hämärät polut
tuntemattomien metsien
keskellä.
Menneet puhuvat
Kuuntele metsän puhetta
mustan linnun kieltä
korpin kansan ääntä
se nousee nokasta
veistetystä
maan routaisen
jäsenistä
metsään lennä
herätä menneet
avautuu unet
viestintuojat nuo
ääneti kulkee
henkäykset kosketukset
siipien
kuuntelen
silmiesi loistetta
metsän pimeyttä vasten
heräilevät
sanat ympärilläni
katso niitä
metsä sanoo
niiden koittoa
kalasta niitä
ne ovat metsän
hopeisen
ääniä
sinisen hetken silmästä
taivaan kaloja
ääniä maan
sisästä
pyydystä niitä
niiden nopeita jalkoja
puiden oksilta
pyydä niitä avautumaan
hiljaisuuden
suvannosta
nosta ne esille
ilmoille uusille
kutsu niitä
niin ne
tulevat
astuvat eteesi
kantavat viestin
korpin kielen
suusta
lastut
lentäväiset
veistät uudeksi
puusta
sinisen liekin
äiti isä puu
korpin kansan
syntypuu
puun
kieli
asuu
suussa korpin.
Ina
Korppi
hänen
päänsä päällä
katsoin korppia
kansani synnyttäjää
se kantaa kansani muistia
tuo muiston
kannan
sitä muistoa
sisälläni
tuuli tuo viestin
rakastettuni
kulkee metsäpolkua
hänen hiukset
tulvivat kuin puro keväinen
äänessä soi
solisevan veden kirkkaus
hän on
aamu auringon kosketus
kun kevät herää
iloitsen
rakastettuni
avautuu
kuin mesikukkanen.
Zuni
Painan silmäni viiruiksi
tutkin autiota maata
vain pöly leijailee
aavikon yllä
oi kotkani ruskeasiipinen
nosta minut vuorten ylle
ihmisen eksyneen
tomuun hautautuneen
ilta laskeutuu
kylmyys repii
henget riivaavat
pelko nousee
puristan turkoosia
rintaani vasten
tartun kotkan sulkaani
oi suuri henki
ole turvani
kuin tuhkan tuuleen
olen kadottanut itseni
kuin hiekanmurun
loputtomaan erämaahan
nosta ylös oi kotkani
huudan ennen aamun nousua.
Kivi
Minä olen tässä
Maa ja vuoret tossa
Taivas on tuossa
Kulkija seisoi edessä hiiltynyt puu
puu joka oli ollut yhteys
se joka on tie
Hän katsoi viimeisen kerran siihen
otti hiilenpalan käteen, piirsi nuolen
kiviseen maahan. Viivan joka suuntaan
kääri sen sitten nahkan sisään ja
lähti kulkemaan
Horisontti joka suunnassa
vuori joka suunnassa
sinisyys ympärillä, tuuli kietoo sisäänsä
ilman hämärää valo jatkuu joka suunnassa
Kuka muistaa milloin oli alku, tai loppu
lopullinen päämäärä, ainoa alku
ilman alkuja ja loppuja kulkija kulkee
Kohtaa kiven, kivi kysyy minne kulkija
on menossa, kulkija vastaa että tohon
suuntaan. kivi sanoo ettei siellä ole mitään
no sitten tohon suuntaan, tyhjää täynnä
neljästi sama vastaus, erämaa jatkuu
kivisen harmaana vielä horisontinkin takana
kivi kysyy haluaisiko matkaaja tulla
lepäämään kiven sisään
Lepää hetki kulkija
niin jaksat taas matkata
Kulkijalle riittäisi sekin, että voisi
nojata hetken kiveen
Hetkeksi kun matkaaja silmänsä sulki
sulki kivi hänet sisäänsä
Minä maa vuoret ja taivas on tässä
Yhdessä uinuvassa kivessä.
Unikivi
Painava kivi
otsan vaiheilla
kylmä kallio
ristiselän alla
nukun
kuin uinuva kivi
vajoan sen valoon
unessa
äänetön ääni
sanaton sana
ääni kivessä
vain tuuli kevyesti
ympärilläni astelee
puhuu sinikivi
kiven kirkas otsa
läpi kiven kirkkauden
läpinäkyvän veden
kirkkauden
aukaisee
silmäni samean
vieritti
tieltä kiven
tieltä sydämen
sammutetun lyhdyn
herätti
tunteen unisen
valon harhailevan
hehkun utuisen
loistamaan
olemisesta harmaasta
uuden synnytti
uneksi kivi unen
unta todellisemman
olemisen ajattoman
toisen maailman
vielä keveämmän
kauniimman
vielä valoisamman
väreiltään loistavamman
kun tuon näin
sanoi kivi kivisanoin
unesta herää kivisen
sylistä kallion
silmät sumuisena
heräsin
kvi harmaa hiljainen
käsi korvan takana
kuunnella yritin
kiveä mykkää
maahan kaivoin sen
uusia unia uneksimaan
maan unia keveitä
jatkamaan omaa olemistaan
iski kivi toivonkipinän
hehkua kirkasti
kivi kaunis pyöryläinen
leimautti mielen valoisammaksi
sytytti silokivi
jo sammuvan
säkeet sielun loistamaan
hetken astelin kevyesti
lailla tuulen
kaikki meillä on
josta osa myös kivessä
vaan osa kulkijan
unessa olla.
(kirjoitin nämä kaksi kivi-aiheista tarinaa 1994 toukokuussa Islannissa,
kiersin ystäväni kanssa koko saaren liftaten ja osin busseilla.
Asuimme teltassa suurimman osan matkaa joka kesti kuukauden).
Jäänne
Horjahdin syrjäiselle polulle
pimeiden käsien
luut lahot lauloivat
nilkoille nyrjähtäneille
maatuneiden sanojen
jäänteet
roikkuivat
ihmisten polkujen liepeillä
tummat
haparoivat kädet
silmut heräävien puiden
kutsu minua RA:ksi
Aurinko sanoo
tule luokseni
avaan oven Sydämeesi
sydämeni huoneesta
avautuu maisema
viljavat vainiot
kiurut
viljan tähkät
auringon muisti
niiden sydämissä.
ILMESTYS
harmauden keskellä
näen
rannalla sen
Alaslaskeutunut
Hän otti palaneen puun käteensä
veti viivan
ensilumeen
musta tulee
musta laskeutuu
musta sulkeutuu
musta peittää allensa
lumenvalkoisen otsan
se aukaisee kitansa
sulkee sisäänsä
ikuisen yön
joka kätkee sisäänsä
koskemattoman
valkean maiseman
enkelin siivet
päälaelta
kantapäähän
hän tulee
uuteen avaruuteen
uuteen maidonvalkeaan
aamuun
ensimmäiseen ja viimeiseen
aamuun
hän aukaisee
suunsa
nielaisee
aurinkonsa
keltainen tupa
orastava viljapelto
palleansa päällä
hengityksen tahtiin
keinahtelee lailla
väreilevän auringon
sukeltaa pupillinsa
äärettömään mereen
vihreä lumpeenlehti
sinisessä kohdussa
ajaton synnytys
veden pinnan peilikuvassa
heijastus avautuvasta nupusta
aikojen alusta
aikojen loppuun
ajattomuuteen
hän on oikealla puolella
vasemman kätensä
hän laittaa vedenpinnan
heijastuksen päälle
vasen ja oikea yhdistyneenä
kuva mustasta ja valkoisesta
numero yksi
ainoa ja ensimmäinen
1 2 3 4 5 6 7 8 9
ja
tiivistynyt
musta piste
avautunut
valkoinen ympyrä
numero kymmenen
ainoa ja ensimmäinen
palaa aina takaisin
musta ja valkoinen
ainoa täydellinen
ympyrä.
(tämä oli ensimmäisiä kirjoituksia 1995 sielun-energioiden muutoksen jälkeen)
Jadesta veistetty vihreä liekki
Kirkas yötaivas
tulenpunainen ydin
liekinsininen taivaan laki
hopeisen kuun silmä
yön kohtaaminen
ametistin nuppu
horjuvan lammen pinnalla
vihreä joki virtaa
sydämeen
hohtava tuuli
veden säkeet
soljuva puu
avautuva piste
vinhasti kieppuva
kultainen vanne
valokimput
vihreä smaragdi
sähkönsinisessä otsassa
taivaskruunu
aurinkokristalli.
(tämä taisi olla ensimmäinen teksti, yritys kuvata tunnelmaa, kun valo heräsi ja ympäröi minut)
Suuri Kala
Taivaskala. Se oli piirretty hänen otsaansa
unessa, suuressa sinisessä,
niiden sateiden aikana. Sen jälkeen
alkoi ihmeellinen vehreys.
He sanoivat: uusi aika,
he muistavat sen päivän
sen suuren sateen jolloin kylä
peittyi taivaalta sataneista kaloista.
Unessa hän oli nähnyt kuinka hänen
asumuksensa, maja siellä rannalla,
mistä hän saattoi katsella kauas
horisonttiin, joskus päiväkausia,
oli vaipunut meren syleilyyn.
Sen vihreydestä siinä unessa
suuri kala oli sanonut
hänelle:
Sinun on palattava takaisin sinne,
astuttava sille rannalle,
saarelle joka on sen suuren meren
keskellä. Pieni ihminen sukella tyhjyyteen
niin löydät sen joka katosi sinä päivänä.
Se on suuri aika jonka täyttää kuin suuren
meren suurenmoiset virtaukset ihmeellisellä vihreydellä.
Se on aika ennen suurta aaltoa, sitä joka
pyyhki kaiken pois.
Vesiunessa sinisylissä
suuri kala
piirretty taivaan
tähtikupuun
taivaskala
alla pinnan
kalvon kirkkaan
yllä kansi
alla pohjanperusta
kaiken keskellä
kipinä iätön
ympärillä sen
monta kerrosta
kaaren taipuvaisen
kauneus laskeutui hänen sydämeen.
Vesimaja meren pohjalla puhuva kala
Mikä uni tämä on?
Aukoi suu vesisuu ilman vaikeuksia
kala hymyili vesi virtasi
meren sisässä
veden sisässä
ilman sisässä
läpi pienen pisaran
läpi kaikkeuden kaartuvan vatsan
hopeiset suomut sen selästä
asettuivat tähtien lailla kruunuksi
pimeyden ylle
kuin kristallikala
Vie sana unen taakse, unikala sanoi
Se sade tuli ja huuhtoi pois ajan
hän katsoi rannalla
jalat vedessä
kohotti vasemman kätensä
otti pilvikatosta kiinni
teki siihen aukon pyöreän
niin kuin
aukko taivaankannessa.
Se sade huuhtoi hänet, huuhtoi maan
niin kuin huntu se laskeutui
kaiken ylle
vei ajan mennessään, muistin siitä,
kuin se valtava aalto
joka tuli hyvin yllättäen, silloin.
Hän tuumaili, aina sama uni,
näen sen, koen sen, muistan sen.
Hymyilee Suuri Kala
aukaisee suunsa,
tule, kuljetan sinut sinne mikä on
unohduksissa
syvän meren
syvimmässä kohdassa
pimeässä pisteessä
ilmakuplassa ontossa
kuin sappirakko
ilmantäyteinen
kalan vatsassa
sykkivässä
vesivatsassa.
Sinä tulet suuren meren takaa.
Vesipoika veteen tuli
suuhun sukelsi
Kalan sinisen
vesisilmästä sisään tuli
kalan silmät
valoa tulvi
hopeiset virrat hopeiset laulut
veden pintä väreilevä
valui vedet suusta sen
koskena kohisi vetenä virtasi
Suureen Mereen kohtuun siniseen
pitkin hopeista lankaa
ilman evää ilman pyrstöä
valui vanha vesi tyhjiin
tyhjeni vesivatsa heräsi vesipoika
aukesi suu täyttyi valolla
suomukruunu Kalan siirtyi
pojalle uudelle syntymälle
nousi aurinkopoika hukkui poika vanha
uuden tieltä astui syrjään
tuli tyhjään tilaan uuteen täyteyteen
uusi ehompi entistä
valui vesi poikaan valo poikaan tuli
vesi ilmoilta uusilta
tuli veden silmästä
uusi poika uusi pojan
saman pojan vatsan pohjan
pohjan perustan kaaren kantajan
voiman antajan
tuli pojasta Voiman antaja
Voiman kantaja.
Kala virkkoi hälle
Olet nyt todellinen Sampo.
Jukka Muhonen